Asperger-oireiden sanotaan monesti olevan selvimmillään lapsuudessa. Näin oli myös mulla. Vaikka assius on toki edelleen mussa läsnä jokaisena valveilla oloni hetkenä, niin tietyt, kaavamaisimmat käyttäytymispiirteet ovat lieventyneet, ja suurta osaa oireista olen oppinut tarpeen mukaan peittelemään varsin taitavasti. Lapsena peittelyä ei vielä osannut, saati tajunnut että maailma olettaa sun käyttäytyvän tietyllä tavalla, ja jos haluat tulla hyväksytyksi niin pitäisi peittää syvin olemuksensa ja esittää muuta kuin on. Tämä alkoi mulle kirkastua oikeastaan vasta ala-asteen loppupuolella. Tietysti nykyään myös aikuisuus ja erityisesti meneillään olevat ruuhkavuodet tekevät sen, etten ehdi/pysty/jaksa toteuttaa itseäni tavoilla, jotka lapsena olivat vapaa-aikani lähes jatkuva sisältö. Omaa aikaa odotellessa siis.. ja toivoessa, että jaksan tätä nykyelämääni siihen asti ilman suurempia romahduksia.

Lapsena rakastin aspergereille tyypilliseen tapaan järjestellä asioita, ja mulle oli äärettömän tärkeää, että esim. tietyn legorakennuksen, pikkuosia sisältävän lelusarjan tai satukirjasarjan kaikki osat olivat tallessa, kun niitä järjestelin. Muistini näiden asioiden suhteen oli uskomaton, ja osasin luetella vaikkapa 150 Aku Ankan taskukirjaa järjestyksessä tai sanoa välittömästi mikä on kirja numero 83, tai huomata mikä yksi pikkupala 100-osaisesta legosarjasta on hukassa. Siksipä toisten lasten sekaisuus ja huoleton lelujen jättäminen ja hukkaaminen sinne ja tänne, saati niiden rikkominen, oli rasittavaa. Mulla ei onneksi ollut mitään lelujani vaanivaa pikkusisarusta, se olisi varmaan ollut aika kauheaa. Ja itselleni sopivalla tavalla sain olla lapsuuteni hoidossa sukulaisilla ja perhepäivähoidossa, jossa ei tarvinnut sietää isoa, mölyävää ryhmää ympärillä suurinta osaa päivästä. Edelleen huomaan omien lasten kohdalla, että yritän kovasti pitää kaikki lelujen pikkuosat tallessa, mutta se ei onneksi ole mikään suuri stressinaihe, ja siedän epätäydellisyyttä jo mielestäni ihailtavan hyvin aiempaan verrattuna :D

Lapsena oli ihanaa, kun sai "vaan olla" perheen ja sukulaisten keskellä, muttei tarvinnut olla mukana kaikissa ikävissä velvollisuuksissa, saati jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Lapselle oli sallittua vetäytyä majaansa pöydän alle tai olohuoneen nurkkaan täydellisesti asetellun leluympyränsä sisälle. Varmaan olinkin siinä mielessä ihan unelmalapsi, että en ollut keitään aikuisia häiritsemässä ja vaatimassa jatkuvaa seuraa ja huomiota. Olemiseni ehkä näytti siltä, että osaan leikkiä yksin, vaikka oikeasti en hirveästi leikkinyt. Uppouduin jo tuolloin täysin omaan mielensisäiseen maailmaani, joka oli valtavan rikas ja niin elävä paikka, että oikean maailman asiat tuntuivat siihen verrattuna älyttömän tylsiltä ja vain häiritsevän mua. Mulla oli tiettyjä satumaailmoja, tarinoita ja kuvia (mm. kuvat avaruudesta) joihin vajosin ja uppouduin aivan täydellisesti, ja sitä kokonaisvaltaista hyvän olon tunnetta näihin häiriöttömiin uppoutumisiin liittyen on vaikea sanoilla selittää. Mm. viikonloppujen rauhallinen tunnelma koko perheen ollessa vihdoin koossa tai joulun odotus jo lokakuulta alkaen oli mulla hyvin vahvoja ja kokonaisvaltaisia tunnetiloja, ei pelkkiä hetken innostuksia touhuilun ja ulkomaailmaan suuntautumisen ohessa. Näin on edelleen, ja sitä huomaa kuinka paljon oma hyvinvointi kärsii siitä, että aikaa ja mahdollisuutta omaan sisäiseen maailmaan kääntymiseen ei nykyään usein ole. Mun on hyvin vaikea kuvitella sellaisen ihmisen kokemusta, joka tarvitsee koko ajan seuraa, ulkoisia ärsykkeitä ja tapahtumaa ympärilleen jottei tylsisty.

Asperger-aivot eivät ilmeisesti aktivoidu "normaalisti" sosiaalisissa tilanteissa ja kanssakäymisessä muiden kanssa. Tästä seuraa se, että seurallisemmallekin assille vuorovaikutus on vaikeaa, tulee helposti väärin ymmärretyksi ja vaikuttaa muiden silmissä kummalliselta kommunikaationsa kanssa. Mulla, edellä mainitun lisäksi, oikeastaan puuttuu sellainen vuorovaikutusta kaipaava seurallisuus. Mulle riittäisi hyvin muutamat läheiset ihmiset, ja heidänkin seuransa lähinnä niin, että saan olla välillä samassa tilassa, mutta ilman vaatimusta jatkuvasta turhanpäiväiseltä tuntuvasta seurustelusta. En oikein koe tarvetta jakaa asioita sanallisesti muiden kanssa tai pohtia ääneen juttuja, koska sanat tuntuvat täysin riittämättömiltä ja pinnallisilta verrattuna siihen, miten asiat mielessäni koen, tunnen ja analysoin. Aspergereihin liitetty asiakeskeisyys ihmiskeskeisyyden puuttuessa sopii muhun täydellisesti. Ja tämä piirre on tietysti ympärillä olevan maailman vaikea ymmärtää, koska ihminen kai on sosiaalinen eläin... Vaikka aivotason poikkeavuuksista on kyse, niin aspergeriuden ymmärrys on ehkä jotenkin jälkijunassa moniin muihin aivohäiriöistä johtuviin tiloihin verrattuna. Kukaan ei vaadi dementiaan sairastuneen muistavan, "kun vaan viitsii yrittää". Adhd on hyvin tunnettu, se otetaan kouluissa nykyään aika hyvin huomioon erityisjärjestelyillä ja jopa monia auttava lääkitys aivotoiminnan rauhoittamiseen ja keskittymisen tukemiseen on olemassa. Asperger on edelleen helposti se omituinen, itsekäs, yliherkkä kummajainen, kun ei pysty ja jaksa normaalia kanssakäymistä tai jatkuvaa hälyä ympärillään.

Lapsena olin ruokien suhteen erittäin nirso, ja monet muutkin asiat lukuisien ruokien ohella olivat sellaisia, että koin ne hajultaan tai tuntumaltaan niin vastenmielisiksi, etten pystynyt niihin lainkaan koskemaan. Nämäkin piirteet ovat paljon lieventyneet, mutta kyllä mulla edelleen on esim. tietty vaatemateriaali, jonka hajun ja tuntuman yhdistelmä on sellainen, etten yksinkertaisesti pysty sellaista pukemaan päälleni.

Kaikkiaan lapsena oli helpompi elää kuin aikuisena. Näin ei varmasti ole kaikilla asseilla. Mua auttoi se, että perhe-elämäni ja ympäristöni oli hyvin rauhallinen, koulussa mulla oli varsinkin alaluokilla tiettyjä ikäryhmän arvostamia ja sosiaalisia puutteitani kompensoivia ominaisuuksia, ja ulkopuolisuuden tunne oman ikäisiin nähden alkoi syntyä vasta vähän myöhemmin. Jos olisin tiennyt, millaista on olla kahden lapsen äiti, olisin todennäköisesti jättänyt lastenteon yhteen. Äitiyden jatkuva vuorovaikutuksen ja läsnäolon vaatimus ei oikein sovi ihmiselle, jolla on valtava oman tilan ja hiljaisuuden tarve ja toinen jalka valmiina hyppäämään ja uppoamaan omaan mielen sisäiseen maailmaan muiden ulottumattomiin.