Onko kaikki hyvin? Hymyile nyt vähän! Sä oot niin kovin hiljanen. Sun pitäis olla enemmän ja aktiivisemmin mukana oppitunneilla/kahvipöytäkeskusteluissa/maailman menossa/oikeestaan ihan kaikessa. Tee nyt kunnolla, älä väitä ettet osaa tollasta pientä käytännön hommaa kun olit koulussakin aina kaikessa niin hyvä! Ootko masentunut/nukkunut taas huonosti/mittauttanut kilpisrauhasarvosi/keksi tähän mikä tahansa muu väsymistä aiheuttava asia, kun nyt et muka normaaliin elämään kuuluvia asioita jaksa? (Jatkuu selän takana) Mikä sitä vaivaa? Se varmaan kuvittelee olevansa jotenkin erityinen tai muita parempi kun se ei ole aina innolla mukana kaikessa samassa missä me muut. Tai sitten se on vaan tosi ujo. Se ei varmaan tykkää meistä tai on suuttunut jostain, kun se ei halua aina olla mukana porukassa/seurassa/kylässä.

Ei, en ole masentunut, vaikka tässä suorittamista ja yltiösosiaalisuutta palvovassa maailmassa eläminen mut aika helposti voisi siihenkin suuntaan luistaa. En ole erityisen ujo, vaikken koe tarpeelliseksi olla koko ajan äänessä ja tuoda porukassa itseäni esille. Tai puhua puuduttavan tylsistä pinnallisista asioista tai small talk -aiheista ihan vaan hiljaisuuden täyttämiseksi, kun on olemassa joku ihme normi ettei ole sosiaalisesti suotavaa että seurassa vallitsisi hetkenkään hiljaisuus. En koe olevani laiska, vaikka en jaksa monia arkipäivän asioita kuten keskivertoihminen. Ja juu en todellakaan ajattele olevani parempi kuin muut, siitä on tämä neurotyypillisten (eli normaalien) ihmisten maailma pitänyt huolen lapsuudestani asti. Satuin vain syntymään tänne epätyyllisesti toimivilla aivoilla. Yli 30 vuotta kesti, että tajusin mikä mulla arjessa tökkii. Vaikka jälkeenpäin arvioituna oireisto mulla lapsena oli melko selkeä, niin neuropsykiatrinen tietämys varsinkaan tyttöjen suhteen ei ollut kovin vankkaa 90-luvulla yleensäkään, saati pienessä kyläkoulussa. Ja aikuisten silmissä varmaankin kompensoin sosiaalisia puutteitani riittävästi sillä, että olin koulumaisissa aineissa, käden taitoja vaativia aineita lukuun ottamatta, erittäin taitava ja nopea oppimaan. Mutta kun sitten aikuisena psykoterapiassa käydessä tajusin, että mullahan on aspergerin oireyhtymä, niin koko siihen asti eletty elämä loksahti kohdalleen, ja kaikkia takkuja osasi katsoa uudenlaisten lasien läpi. Olen muutamaa lähipiirin ihmistä lukuun ottamatta edelleen "kaapissa" häiriöni kanssa, siitä yksinkertaisesta syystä, että kaapista ulos tulo todennäköisesti aiheuttaisi haittaa mm. työpaikallani. Ja siksikin, että en koe googlettamalla löytyvän asperger-tiedon sopivan kovin hyvin omaan tilanteeseeni, koska olen kuitenkin elämässä näennäisen hyvin pärjäävä, työssä käyvä nainen.

Asperger-sanasta kai ollaan luovuttu, ja puhutaan enää vain yleisesti autismin kirjosta ja sen eri tasoisista häiriöistä. Ensinnäkin, tuo "häiriö" on kyllä mielenkiintonen ja musta melko arvolatautuneelta kuulostava sana. Tuntuu, että sen perusteella olen sitten yhtä kävelevää häiriötä koko ihminen, koska näitä synnyinlahjana saatuja piirteitä, vaikka mulla moniin muihin verrattuna lieviä ovatkin, on mahdoton erottaa jotenkin erilliseksi osaksi mun persoonasta. Se on niin isona osana vaikuttamassa oikeastaan aivan kaikessa mitä olen, miten toimin ja mitä tunnen, että en osaa lainkaan kuvitella kuka tai millainen olisin sitä ilman. Toiseksi, musta on harmi että asperger-sanaa ei enää käytetä, koska se on kuitenkin tähän asti kuvannut hyvin tietynlaista autismin kirjon alaryhmää (jossa toki vaihtelevuutta ja erilaisia yksilöitä ja toimintakykyjä edelleen on) erona "syvempään" autismiin, johon liitetään kehitysvammaisuutta, älyllisen, kielellisen ym. kehityksen viivästymää.

Tosin asperger-sanakin on tuntunut helposti herättävän ihmisissä mielikuvan lähinnä miespuolisesta syrjäytymään taipuvaisesta, empatiaan ja toisten mielen sisältöjen tajuamiseen kykenemättömästä, omista rajoittuneista mielenkiinnon kohteistaan monotonisella äänellä paasaavasta ns. oudosta tyypistä. Tämä typerä stereotypia oli varmaan suurin syy miksi mulla kesti niin kauan tajuta assius omalla kohdalla. Tunnistin kyllä jo nuorena muutamia oppikirjoissa tai lehtiartikkeleissa näkemiäni aspergeriin liitettyjä piirteitä itselläni, mutta en voinut kuvitellakaan että itse olisin oikeasti assi. Ja multa jännästi myös puuttuu yksi aspergerin ydinpiirre, eli vaikeudet ymmärtää toisten eleitä, ilmeitä, hienovaraisia sosiaalisia vihjeitä tai tulkita sitä mitä toiset mahdollisesti ajattelevat (ennemmin olen näiden suhteen ylitietoinen).

Vasta viime aikoina on alkanut ilmestyä enemmän tietoa ja tutkimusta naispuolisista aspergereista, jotka monesti erityisesti lapsuuden jälkeen osaavat paremmin peittää oireensa ja niin sanotusti esittää normaalia. Minä kuulun tähän ryhmään, ja aspergereista puhuttaessa vielä toimintakyvyn skaalalla siihen ns. high-functioning -päähän (en edes tiedä onko tuolle termille joku suomenkielinen vastine, tarkoittaa lähinnä sitä että pystyn elämään normaalin näköistä elämää ilman avun tai tuen tarvetta, käymään kouluni loppuun, olemaan palkkatöissä, mies ja lapsiakin löytyy ym..). Ja itse asiassa olen vieläpä töissä alalla, jossa vaaditaan jatkuvaa vuorovaikutusta ihmisten kanssa, ja jossa pystyn mielestäni kohtalaisen hyvin peittämään tämän häiriöni työkavereilta (vaikka varmasti hiljaisen ja etäisen vaikutelman annankin). Peittely ja jatkuva vuorovaikutus töissä tosin tapahtuu sillä hinnalla, että jo 4-päiväinen työviikko vie multa lähes kaikki mehut, ja uupumisen rajalla ja hyvin ahdistusherkkänä tässä elämänvaiheessa mennään... varsinkin kun omassakin työssä koko ajan lisääntyy tää nykyajan työelämän typerä kaava, että kaikkien pitäisi osata kaikkea, osallistua kaikkeen, esiintyä ja säihkyä ja toistuvasti ylittää oman mukavuusalueensa rajat, eikä voi missään nimessä pitäytyä vain oman osaamisensa tontilla. Joten katsotaan kauanko minäkään työelämän rattaissa enää pyörin.

Tarkoituksena tässä blogissa on jatkossa avata enemmänkin omia ajatuksia, tuntemuksia, huomioita ja kokemuksia siitä, millaisena on elää naisena, parisuhteessa, perheenäitinä ja nykyajan työelämässä tällaisen ns. näkymättömän, mutta elämään ja ihmisten parissa olemiseen hyvin laaja-alaisesti ja voimakkaasti vaikuttavan oireiston kanssa.